Hengästyminen on ihanaa!
2.3.2008
Liikkuminen oli jo hyvin pienestä hallitseva osa minua ja elämääni. Muistan juosseeni kilpaa isoveljieni perässä marjapuskien ympäri, ja kun he olivat koulussa, harmittelin, ettei minulla ei ollut ketään juoksukaveria. Naapuriin muutti saman ikäinen tyttökin, mutta hänellä oli astma, eikä hän ymmärrettävistä syistä ollut kaikkein innokkaimpia marjapuskien ympärijuoksijoita.
Kun kummisetäni sitten vei minut kuusivuotiaana ensimmäisiin maastojuoksukilpailuihin, löysin areenan, joka oli minua varten. Sain juosta sydämeni kyllyydestä. Oli mahtavaa, kun sai puristaa itsestään kaiken irti, vaikka lihaksia poltti ja suussa tuntui verenmaku. Voitin samanikäiset pojatkin ja palkintokaappiini kertyi lukuisia piirinmestaruusmitaleita.
Jos minun pitäisi valita palkintokaapista arvokkain palkintoni, niin luultavasti se olisi nuorten Suurkisoista Tampereella vuonna 1971 saavuttamani pronssimitali 10-vuotiaitten tyttöjen 1 km maastojuoksusta.
Meidän piti osallistua Suurkisoissa 60 metrin juoksuun ja pituushyppyyn, mutta jostain syystä ilmoittautumislomakkeemme oli eksynyt postissa, emmekä selittelyistä huolimatta saaneet osallistua. Jotta reissu ei olisi ollut pelkkä “turistimatka” päätimme osallistua maastojuoksuun, johon sai ilmoittautua vielä paikan päällä.
Sijoituin Pyynikillä käydyssä kisassa kolmanneksi ja sain kaulaani sinivalkoisessa nauhassa riippuvan pronssimitalin. Siihen aikaan palkinnot olivat yleensä alpakkalusikoita tai tavallisia “nauhattomia” mitaleita, joten nauhassa riippuva mitali oli tosi iso juttu ja tunsin itseni melkein oikeaksi olympiamestariksi. Kyseinen mitali on edelleen kunniapaikalla palkintokaapissani.
Suurkisat olivat kymmenvuotiaalle tytölle muutenkin kuin olympialaiset. Olin ensimmäistä kertaa kaukana poissa kotoa, “suurkaupungissa”, isossa maailmassa, ja se oli valtava kokemus. “Pääasia ei ole voitto vaan osallistuminen ja hyvä kisareissu”, oli nuoren urheilijan motto. Niinpä lähes yhtä iso elämys kuin itse kisat, oli kaupungin sinisillä busseilla ajelu, nirunarukenkien ihastelu suurten tavaratalojen ikkunoissa ja vierailu eläintarhassa apinoita katsomassa.
Juoksuintoni vei minut Suurkisoista aina aikuisten Suomen mestaruuksiin ja “oikeisiin” olympialaisiin saakka, tosin matkani lyhenivät ja päälajikseni tuli 400 metrin aitajuoksu. Vakava keuhkosairaus pysäytti kuitenkin lupaavan urheilu-urani ja lopulta juoksemisen ja lähes kaiken liikkumisen. Elin viisi vuotta happipullojen varassa, kunnes seitsemän vuotta sitten tehdyn keuhkosiirron jälkeen sain taas kyvyn liikkua ja hengästyä. Muutaman vuoden sitkeän kuntoilun jälkeen pystyn juoksemaan lyhyempiä matkoja ja hiljaisia lenkkejäkin.
Muutettuani takaisin kotipitäjääni Euraan olen päässyt takaisin lapsuuteni lenkkipoluille. Ja vaikka kuntoni ei ole yhtä hyvä kuin silloin pikkutyttönä, valtaa minut aina sama loppukirin himo lenkin lopussa - minun on pakko puristaa viimeiset viisisataa metriä kovenevalla vauhdilla. “Maaliin” päästyäni puuskutan pitkään, mutta olen onnellinen. Hengästyminen on mahtavaa!
Tuija Helander
Kirjoittaja on entinen pikajuoksija, joka on voittanut lukuisia Suomen mestaruuksia. Helanderin päälajissa aitajuoksussa hänen ennätysaikansa 54,62 vuodelta 1987 on voimassa oleva Suomen ennätys. Tuija Helander on jatkanut urheilemista keuhkosairauden jälkeen. Hän on moninkertainen elinsiirtopotilaiden maailmanmestari.
SM-maastot 2008
SM-maastot 2008 | Vammalassa 17.-18.5.2008 | Ylös
