Maastojuoksun monet kasvot
1.2.2008
Aikoinaan kolusin monet maastojuoksut numerolappu rinnassa. Vaikka kyse on kaukaisista viime vuosituhannen asioista, muistot piirtyvät edelleen mieleeni kirkkaina: osin synkkinä, osin huippuvaloisina. Eipä silti, mahdollisesti osa muistoista on ajan kultaamia tai mustaamia, että pitäkää varanne.
Valtaosa maastojuoksukisoista ajoittui päällekkäin lehtipuiden siitepölykauden kanssa, ja minä satuin olemaan vahvasti yliherkkä koivun siitepölylle. Tyypillisesti toukokuun maastokisat sujuivat pahasti alakanttiin odotuksiini nähden, kun siitepöly kiusasi kurkussa ja vingutti ylimääräisesti keuhkoja. Epäilemättä vihertyvien koivujen piikkiin oli helppo vyöryttää myös omaa huonokuntoisuutta ja taitamattomuutta: minulla oli alttius ajautua kuluttaviin harjoituksiin kehittävien sijaan, alkutaipaleen päättömästä hurjastelusta en julkea edes mainita.
Joka tapauksessa useampana keväänä kisalatauksen purkauduttua nenä ja silmät alkoivat vuotaa ankarasti, ja allergista reaktiota kesti joskus päiväkausia, ihan todistettavasti. Silti vuodessa kummasti unohdin koettelemukset ja jaksoin uskoa parempaan juuri sinä keväänä. Kunnes en enää jaksanut. Kun hävisin miesten sarjassa piirinmestaruusmaastoissa Ville Hautalalle puolisen minuuttia kilometriä kohti, se jäi viimeiseksi tosimielessä juoksemakseni kisaksi.
“Villehän on maajoukkuemies, lähentelee Euroopan huippuja”, minua lohdutettiin. Ei se silloin minulle riittänyt, mutta aktiiviseksi kuntoilijaksi heittäydyttyäni saavutus lämmittää niin paljon, että sen tähänkin tällään.
Muutenkin nenäliina-ankeudesta huolimatta maastojuoksusta on jäänyt mieleeni päällimmäiseksi hyvät muistot. Tästä kiitän ennen muuta sitä, että sain ihka ensimmäisen pm-mitalini nimenomaan maastojuoksusta. Kauhajoen Sotkan rata upotti sopivasti eikä koivun siitepölystä ollut tietoakaan. Valkaman Jukka karkasi omille teilleen, mutta sillä kertaa onnistuin jättämään Puumalan Jarin ja parikymmentä muuta poikaa taakseni - näin sain tähänkin kohtaan ujutetuksi maaottelujuoksijoiden nimiä, jopa kaksin kappalein, kai huomasitte.
Ensimmäistä mitaliani seuranneena aamuyönä heräsin monta tuntia ennen postin tuloa miettimään, miltä saavutukseni mahtaisi näyttää lehtien sivuilla. Vaikuttihan se mukavalta, ja vaikken itseäni löytänytkään hiirenkorkuisista otsikoista, sain liidellä joitakin päiviä. Kauhajoen SM-maastoissa koitti paluu arkeen: kuivuneella ja koivujen pölyttämällä radalla en mahtunut ihan edes sadan parhaan joukkoon.
Vammalan SM-maastoissakin vain harvat yltävät kultamitaliin, mutten usko, että kukaan itseään turhaan rasittaa. Itse aloin kilpajuoksu-urani loputtua pyöritellä kynää ja tanssittaa sormiani kaunokirjallisesti näppäimistöllä. Kokonaisten kirjojen ja muiden käsikirjoitusten värkkäämisessä tarvitaan samaa sinnikkyyttä ja pitkäjänteisyyttä kuin maastojuoksussa ja ylipäänsä kestävyysjuoksussa, väitän. Vielä näkyvämpi esimerkki tästä on Raja-romaaninsa myöten suureen julkisuuteen ponnahtanut Riikka Pulkkinen, joka aikansa haaveili Pekingin olympiakisojen juoksuradoista.
“Päivää, Riikka Pulkkinen”, virnistelin törmättyäni häneen viime syksynä Helsingin kirjamessuilla, eikä Riikka malttanut väistää, joten vaihdoimme muutamia ajatuksia juoksemisen tiimoilta. Kerran juoksija, aina juoksija, sitä kai me juoksijat olemme, vaikka muuta touhuaisimme ja vaikka ulkomuotomme ei enää vahvasti vihjaisi kestävyysjuoksijaan.
Saattaa olla, että joskus omasta juoksemisestani ammentuva aines yhdistyy luontevasti mielikuvitukseen ja syntyy kokonainen kestävyysjuoksuromaani. Toki alan fiktiota on olemassa, mutta sillä saralla taitaisi olla vielä tyhjää tilaa kaikille innokkaille. Vaikkapa tällaiselle päättömälle törmäilijälle, joka omaksi valmentajakseen ajauduttuaan joutui kehittelemään monet konstit välttää salakavalasti vaaniva ylirasitustila ilman laboratorioita.
Erinomaista maastojuoksukisaa ja kisan jälkeistä elämää kaikille!
Jussi Matilainen
SM-maastot 2008
SM-maastot 2008 | Vammalassa 17.-18.5.2008 | Ylös
